perjantai 17. syyskuuta 2010

Kolmet farkut ja paljon nappeja = takki

Tähän takkiin sain ensikimmokkeen Suuressa käsityölehdessä 4/2006 olleelta Muoti mielessä -palstalta, jonka otsikkona oli Jekut jakut. Alkuperäisen jakun kuva vasemmalla, sen inspiroimana syntynyt oma tuotokseni ensin edestä ja sitten takaa nähtävissä oikealla. Käsityölehden tekstissä todettiin, että "malli tarjoaa inspiraatiota myös kuluneiden farkkujen uusiokäyttöön". Samaan aikaan ompeluhuoneen pöydälle olivat ilmestyneet korjausta odottamaan pikkuveljen juuri sopivista paikoista haalistuneet farkut, joten muuta ei tarvittukaan.

Tarinan surullinen puoli on se, että veli ei saanutkaan farkkujaan takaisin ehjänä, vaan seuraavan kerran hän näki ne takin muodon saaneina. Kuten kuvasta näkyy, pikkuveli ei ole enää niin kovin pieni, koska farkut antoivat takille kauniit etukappaleet ja hihat. Takakappaletta varten piti käydä kaivelemassa käytöstä poistettujen farkkujen varastoja. Niitä ja monia muitakin asioita siis kannattaa säästää, jos vain tilaa löytyy. Koskaan kun ei voi tietää, mitä ihanaa siitä mummon vanhasta keittiöesiliinastakin voi tehdä, kun sopiva idea kohdalle sattuu.

Farkkuvarastossa luonnollisesti valtavärinä oli sininen, joten puuttuvan kankaan löytäminen piti olla helppo juttu. Mutta vaikka sinisiä housuja oli enemmän kuin laki sallii, niin oli muuten uskomattoman hankalaa löytää samanvärisiä sinisiä, kun niitä oikein tarvitsin. Tämä projektin kaikki muut materiaalit löytyivätkin omista kangasvarastoista, vain nappien suhteen piti käydä kaupassa. Ja niitä sitten tarvittiinkin aika monta, kokonaista 28 kappaletta. Napinreikien ompelemisessa vierähtikin tovi, vaikka onneksi napinläpiautomaatti on ompelukoneisiin keksitty.

Hämäläinen työnhakureissu


Jokainen työnhakija lienee kyllästymiseen asti kuullut neuvoja siitä, miten oman työhakemuksen pitäisi jotenkin erottua joukosta. Positiivisesti ja omaperäisesti. Niin että toisessa päässä papereita läpi käyvä rekrytointikonsultti tai henkilöstöpäällikkö muistaisi juuri minut kymmenien tai kenties satojen samanlaisten paperien joukosta.

Paperihakemusten aikakaudella monet kokeilivat onneaan esiintymällä vaaleanpunaisella paperilla tai tuoksuen lempihajuvedelleen. Mutta mitäpä jos kirjekuorien avaajalla onkin astma tai puolet 127 hakijasta on päättänyt tuoksua Chanel vitoselle, niin silloin ei taida enää olla kysymys sen enempää omaperäisyydestä kuin kohteliaisuudestakaan... Rekrytointikonsultti varmasti muistaa nuo hakemukset hyvinkin, mutta ei aivan siinä mielessä kuin niiden kirjoittajalla oli tarkoitus. Päinvastoin ne päätyvät varoittaviksi esimerkeiksi kyseisten rekrytointikonsulttien vetämille työnhakukursseille.

Työnhakuprosessissa tärkeintä on luoda pätevä, tehokas ja asiantunteva kuva itsestään heti siitä lähtien, kun siihen unelmien työpaikkaan on saatu ensikosketus. Se tapahtuu yleensä niin, että työnhakija huomaa kiinnostavan ilmoituksen jossakin lukuisista tietoa tulvivista medioista ja tulee siihen tulokseen, että minähän olisin tuohon työpaikkaan juuri oikea henkilö. Jäljellä on siis enää se vaikein homma, saada tuleva työnantajakin vakuuttuneeksi samasta asiasta.

Työnhakuoppaiden yksi tärkeimmistä neuvoista kuuluu, että työnhakijan on osoitettava kiinnostuksensa avoinna olevaa paikkaa kohtaan jo ennen varsinaisen hakemuksen lähettämistä, esimerkiksi soittamalla ja kyselemällä lisätietoja. Ilmoituksia on tietysti hyvin moneen lähtöön, toisissa kerrotaan haettavasta työstä enemmän ja toisissa ollaan hyvinkin niukkasanaisia. Yhteistä näille tuntuu olevan vain se, että aina on yhtä hankalaa keksiä puhelimessa jotain järkevää kysyttävää tai kommentoitavaa. Ennen kaikkea sellaista, jota ne kaikki muut kymmenet saman työpaikan perässä soittelijat eivät ole vielä älynneet tuoda esiin.

Sattuipa sitten kerran niin, että huomasin mielenkiintoisessa työpaikkailmoituksessa yhteyshenkilöä opiskeluaikaisen dosenttini. Haa, kerrankin sitä tiesi puhelimeen tarttuessaan aika hyvin, minkä oloinen ihminen toisessa päässä vastaisi. Mitään harhaluuloja siitä, että kyseinen dosentti muistaisi minut opiskeluajoilta, minulla ei tietenkään ollut. Luultavasti hänen harvoilla vierailuluennoillaan kun oli vuosien mittaan istunut paljon minua värikkäämpiäkin tyyppejä. Ja apinanhan tuntevat kaikki, mutta apina ei tunne ketään, vai miten se nyt meni...

Niinpä nyt jos koskaan, olisi oivallinen tilaisuus työkyselyjen lomassa heitää joku kommentti yhteisestä, joskin aika hatarasta menneisyydestämme. Kerrankin minulla olisi aseenani jotain kättä pitempää työpaikkojen villissä metsästyksessä.

Tällainen erottautumisen tilaisuus tarjoutuikin puhelinkeskustelun aikana kuin itsestään. Juttelimme palkasta, ja tämä entisen opinahjoni dosentti, toivottavasti tuleva esimieheni, kertoi palkan olevan valitettavan pieni. Muistan, kuinka hän joskus ihan opiskeluni alkuaikoina, valisti meitä vastatulleita alamme palkkatasosta. Ettei kenellekään vaan tulisi turhia rikastumiskuvitelmia, siinä vaiheessa kun olisi vielä ollut helppo vaihtaa sittenkin sinne oikeustieteelliseen. Hän toimi itse erään ison kaupungin kulttuuritoimenjohtajana ja omien sanojensa mukaan oli ainoa, joka heidän osastollaan sai kunnon palkkaa. Luonteva jatko minun puoleltani tähän keskusteluun kuului, että juuri tästähän sinä varoittelit meitä jo opiskeluaikoina ja kyseinen tosiasia, kulttuurialan huonot palkat, on tullut tässä vuosien varrella hyvinkin tutuksi.

Arvatkaa vaan, tuliko kyseinen heitto mieleeni vasta noin puoli tuntia puhelun päättymisen jälkeen.


torstai 16. syyskuuta 2010

Farkku-unelmia




Nuo Italiassa alunperin laivaston työhousuiksi kehitetyt, useimmiten sinisestä denim-kankaasta tehdyt farkut löytyvät varmasti jokaisen lukijan kaapista. Ja veikkaanpa, että vielä useammat farkut löytyvät sieltä jostakin hajonneiden, liian pieneksi, suuriksi, epämuodikkaiksi tai muuten vaan käyttämättömäksi jääneiden vaatteiden joukosta. Mitä jos kaivaisitte vanhat farkut esiin ja ryhtyisitte farkkutaiteilijoiksi?



Kuvissa on sekalainen valikoima patalappuja. Sisuksissa lymyilee vanha paksu villakangastakki, yksi yli 30:stä pyörylästä, jollaisiksi takki saksien avustuksella muuttui. Raaka-aineita on siis useampiinkin patalappuihin, koska myös farkkuja oli varastossa iso kasa. Halutuimpia ovat etu- ja takataskujen kohdat. Kun ne sopivasti sijoittaa patalapun keskelle eikä ompele taskun suuaukkoa kiinni reunuksen alle, muuttuu patalappu käden käänteessä patakintaaksi! 


Näitä on näppärä tehdä kerralla isompikin satsi ja viedä tuliaisiksi kaikkiin sopiviin paikkoihin. Ja lähes kaikenlaiset paikathan ovat sopivia, koska harvassa osoitteessa selvitään ilman hellaa ja uunia. Ja niiden kanssa toimimen taas ilman hyviä patalappuja tekee elämän hankalaksi.